Tunteminen ja ajattelu

Ajatukset tuntuvat pääasiallisesti olevan tulevassa tai menneessä. Välitöntä hetkeä "nyt" ei voi oikeastaan ajatella, koska heti kun sitä ajattelee se on jo mennyt ja on uusi hetki. Ajattelu myös rajaa, jos miettii pöydällä olevaa kahvikuppia, ei välttämättä huomaa tuntevansa miltä vasen silmäkulma tuntuu tai mitä ulkoa kuuluu. Eli osa hetkestä on menetetty ja sen on peittänyt ajatuksen kohina. Ajattelu ja sen kautta asioiden nimeäminen ja määrittely syö kokemukselta sen monipuolisuutta. Otetaan havainnollistava esimerkki:

Kuvassa on prisma joka on hajoittanut valoa valkoisesta eri väreihin. Nopeasti tulee havaittua värit punainen, keltainen, vihreä, turkoosi, sininen ja violetti, mutta kuvassa on paljon enemmän kun ei pilko, jaottele, määrittele ja rajaa asioita ajatustason käsitteisiin. Kun ajatustasolla tekee tulkinnan kokemastaan, on koettu todellisuus tämän näköinen:

Värien väliset rajat ovat selkeämmät, vaikka todellisuudessa näin ei ole. Ei oikeastaan ole selkeää silmin nähtävää rajaa, missä sininen alkaa ja violetti loppuu.

Kokemusten tulkitseminen määritelmiksi, rajatuiksi käsitteiksi ja ideaaleiksi tekee kokemuksen aika köyhäksi, kun taas tuntemalla ja suoraan kokemalla tulee kokemuksesta paljon rikkaampi. Ympäristön nimeäminen ja määrittely, johtaa siihen, että ajatuksissa on pian jossain muualla kuin missä on. Ajatukset siirtyvät välittömästä hetkestä mahdollisesti tulevaan tai menneeseen, joita kumpaakaan ei koettavissa nyt. Toki sitä kokee ajattelevansa mennyttä ja tulevaa, sekin on osa kokemusta. Mutta kun kokee ajattelevansa, siis kokee sen kun ajatuksia tulee ja menee. Kokee miltä tuntuu ajatella. Tuntee sen, niin ajatukset hiljoitellen hiipuvat ja palaa kokemaan tätä hetkeä.

Tämän hetken kokeminen luonnistuu sille antautumalla, tuntee mitä tuntee. Tuntee kaiken sen mitä tuntee, sen kummemmin sitä tarkentamatta. Sitä ei tarvitse pukea sanoiksi, kun sitä ei tarvitse kertoa tai välittää muille. Koettu kokemus on jokaisen oma, eikä sitä pysty välittämään täysin toiselle, vaikka kuinka haluaisi. Jolloin voi vain keskittyä omaan kokemukseensa, ja se, että kokee, kyllä välittyy muille. Kokemisen ilon voi toki jakaa, mutta omaa kokemusta ei ole mahdollista siirtää toiselle.

Miltä tuntuu nähdä? Miltä näkeminen tuntuu? Miltä tuntuu kuulla ympäristön äänet, nimeättä niitä, antaen niiden äänien kertoa kerrottavansa ilman, että nimeää sen, mikä sen aiheuttaa tai minkä ääni jokin on. Siis oikeasti kuuntelee mitä kuulee. Kuulee kaiken mitä on kuultavissa, erottelematta eri ääniä. Näkee kaiken mitä näkee, ilman että erottelee tai luettelee kaiken näkökentässään, antaa näkemisen tapahtua ja kokee sen tapahtumisen. Tuntee kaiken sen mitä tuntee, miettimättä missä se tuntuu ja minkä niminen tunne on tai mitkä kriteerit se täyttää.

Kyse ei ole mistään erikoisesta taidosta tai oikeastaan vaadi minkäänlaista yrittämistä vaan kyse on uskalluksesta päästää asiat nimeämättä mahdollisimman lähelle. Että uskaltaa päästää kuultavat äänet luokseen ilman, että puolimatkassa pysäyttää ne sanomalla "joo tiiän mikä olet" vaan antaa äänien tulla perille, niin syvälle ja liki kuin mahdollista. Sama näkemisen kanssa, antaa kaiken asioista heijastuvan valon tulla niin lähelle kuin mahdollista, ilman erottelua ja nimityksiä. Tavallaan päästää todellisuuden sisälleen.