Ajattelu

Kuvitellaan vaikkapa litran kannu, kuvitellaan, että siihen hiljalleen tippuu tippa kerrallaan vettä. Sitten kuvitellaan, että maassa on alue kivetystä tai asfalttia, olkoon, mielikuvien luomisen vuoksi, neliskanttisen muotoinen. Alueeseen paistaa aurinko. Tämä alue pitäisi saada kasteltua mahdollisimman hyvin, aiemmin mainitun kannun sisällön avulla. Kuinka se olisi hyvä tehdä? Käyttää tippunut tippa heti, tiedostaen, että kastunut kohta alueesta voi haihtua hyvinkin pian? Vai odottaa, että kannu on mahdollisimman täynnä ja sitten aloittaa kasteleminen?

Nyt kuvitellaan, että litran kannun tilavuus vastaa ajattelupotentiaalille varattua tilaa, vesi on ajatuspotentiaalia. Kasteltava alue on ajateltava asia / jokin ongelma. Alueen koko vastaa ongelman monimutkaisuutta tms. ominaisuutta. Kysymys kuuluu, kannattaako roiskia heti pieninkin vesimäärä erilaisille alueille, joita ei edes tarvitse kastella vai antaako veden kertyä kannuun ja kastella se alue, mikä pitää kastella, mahdollisimman perusteellisesti? Mutta nyt kannulla ei ole maksimitilavuutta. Eli ei tarvitse pelkää kannun täyttyvän.

Kun ei ajattele turhaan, ajattelun teho paranee. Vähän niin kuin tietokone, kun se on käynnissä tekemässä laskelmiaan, sen lämpötila alkaa ajan kanssa nousta ja prosessointiteho vähenee. Kun antaa ajatustyökalun levätä ja jäähtyä, se kykenee suoriutumaan laskelmistaan paremmin.

Kun on vaikkapa kävelyllä, ei tarvitse ajatella, ei tarvitse luoda päässään todellisuudesta rajattua simulaatiota. Ei tarvitse ajatella mitä tekee, kun menee takaisin kotiin. Siinä menee hukkaan kävelyn hetki, kun kuvittelee toista simuloitua todellisuutta, eikä elä oikeaa todellisuutta. Latautumisaika menee hukkaan. Ja jos aina ajattelee, elää rajallisempaa simulaatiota, eikä oikeastaan koskaan todellista elämää. Pääasiallisesti olisi varmaan parempi elää oikeaa elämää ja simuloida tilanteita tai mahdollisten tekojen likiarvoisia vaikutuksia vain kun on pakko.

Voi toki ajatuksissa elää elämänsä, mutta miksi tyytyä rajalliseen versioon, joka kumminkin perustuu laajempaan ja parempaan versioon elämästä? Ajatuksissa eläminen on niin kuin Elämä Light, Elämä Lite, Elämän demo-versio, laimennettu. Ajattelu on vain työkalu. Hyvin voimakas työkalu, mutta se ei oikeastaan kykene "live"-laskelmiin vaan ajatukset/simulaatiot ovat lähinnä arvioitua tulevaisuutta tai menneisyyden kohokohtia. Välitöntä hetkeä ei oikeastaan voi ajatella, kun se on ajateltu, se on sekunti sitten, eli menneisyyttä. Nykyhetkessä on liikaa informaatiota laskelmiin ajatustasolla, kaikkea ei saa pään sisälle, siksi ne on pään ulkopuolella.

Menneet eivät sisällä kaikkea, esim muistissa on varmasti viimekesältä jokin kahvittelutuokio kahvilassa, siitä muistaa vain kohokohdat, mutta naapuripöydän asikkaan kahvimukin väriä ei välttämättä muista tai montako ihmistä jonotti tiskillä 3 minuuttia sen jälkeen kun teki oman tilauksensa. Äänestä päätellen, minkä kokoinen auto ajoi ohitse kahvilan, oliko diesel-koneella ja kumpaan suuntaan tietä auto ajoi, samalla hetkellä kun joi ensimmäisen kulauksen ja poltti kielensä? Informaatiota on liikaa tallennettavaksi, mutta kaikki informaatio on havaittavissa juuri sillä hetkellä, kun sitä informaatiota koetaan.

Kun lakkaa ajattelemasta, laskemasta seurauksia omille arkisille teoilleen ja on sitä mitä on ja tekee mitä tekee, antaa oman itsensä kulkea niin kuin se kulkee. Ilman, että väkisin kontrolloi tai rajoittaa sitä, hyväksyy itsensä ja luottaa siihen, niin todellisuus aukeaa ihan uudella tavalla, informaation tulva on massiivinen verrattuna simulaatioon, elämys on paljon rikkaampi.

Vaikeaa voi olla päästää kontrollista, ohjaimista irti, kun pelottaa jälkiseuraukset. Mutta pelkääminen on ajattelua, ei tehdä jotain, koska oletetaan sen tuloksen olevan jotain. Ajattelemaan voi aina palata, jos haluaa. Muistot joita pitää omana identiteettinään, eivät myöskään katoa vaikka niistä ei pitäisi kiinni, ne eivät karkaa mihinkään. Eikä myöskään tule hulluksi, jos ei väkisin kontrolloi itseään ja mieti jokaista tekoaan, tai "menetä itseään" uskaltaa luottaa itseensä ettei mitenkään käy. Ja luottamaan voi oppia vain luottamalla. Jos kaipaa jotain selitystä tai vakuutusta, ettei mitään käy jos päästän irti ja luotan itseeni, niin se ei ole luottamista. Vaan siinä kaipaa vakuutusta jos käy jotain. Ja eihän se ole täysin irtipäästämistä, jos vaatii jonkin vakuuden, josta voi roikkua kun päästää irti kiinnipitämisestä. Mikään ei muutu jos on ajattelematta ihan vaikkapa muutaman sekunnin, muuta kuin tapa nähdä todellisuus, ettei ole koko ajan pakko ajatella. Ja jos vieläkään ei uskalla, niin jokainen on ollut ajattelematta joskus, silloin kun joku esimerkiksi on sanonut, että kuuletko tuon äänen? Sen hetken keskittyy kuuntelemaan ja ajatuskone pysähtyy lepäämään, kunnes keksii mistä ääni on ja rattaiden raksutus päässä alkaa taas.
Tämä on se, kun äänelle löytyy määritelmä, rajallinen käsite. Tila, jolla keskitytään todelliseen todellisuuteen hetkessä, on se hetki jolloin on juuri siinä "ajassa" voisi sanoa, että harmoniassa todellisuuden kanssa, kun ei pään sisällä pyri vallitsevasta hetkestä pois tulevaisuuteen tai menneisyyteen, vaan on juuri siinä nyt. Tälle tilalle on monta nimikettä, mutta ne ovat määritelmiä, käsitteitä, ja täten likiarvoja, myös osa sanoista sisältää henkilökohtaisia merkityksiä ja ladattuja odotuksia. Jos sanotaan, että kyse on siitä mistä puhutaan usein Zeninä, voi joku puraista kieleensä ja haukkua koko homman soopaksi, koska hänelle sana Zen meinaa vaikkapa valkoisissa vaatteissa kävelyä hitaasti, ja olemalla harvasanainen hymyillen, uskotaan henkimaailman hömpötykseen. Mindfullness taas hankaa vastakarvaan jollekkin muulle: "PEITENIMI BUDDHISMILLE!!" joka voi taas muihin asioihin uskoville olla paha nakki.
Mutta kyse ei ole uskonnosta tai oikeastaan opeteltavasta, saavutettavasta asiasta tai identiteetistä, vaan siitä, että havannoi, aistii ja tuntee sen, mitä havannoi, aistii ja tuntee. Ei tulkitse, nimeä, määrittele. Eikä se vaadi minkäänlaista uskoa, mutta se ei sulje mitään uskontoa ulos. Eli uskoa saa.

Asiat ovat, mutta niitä ei tarvitse nimetä. Saa jos haluaa, mutta ei ole pakko. Ei asiat lakkaa olemasta jos niitä ei rajaa, määrittele tai nimeä. Kauneus on siinä kun se on koskematon. Hyväksyy asiat sinällään. Rakkaus on taitaa olla sitä, että hyväksyy asian sellaisena kuin se on, eikä muuttaisi siinä mitään. Rakkaus on vissiin silloin myös ehdoton, eli rakkaus ei vaadi ehtojen täyttymistä, "rakastan sinua vain silloin, kun värjäät hiuksesi täplikkään-raidallisiksi" Todellisuuden näkeminen ja kokeminen vaatisi siis sen rakastamista sellaisena kuin se on, tuomitsematta sitä, miettimättä parannuksia(nämä johtaa vertailuun ja ajatteluun, täten poistumista todellisuudesta simulaatioon.) By the way, edellinen virke saattaa merkitä tämän koko blogin loppua;)