Ihminen, ajatus ja oleminen

Ajattelu on ihmisellä käytössään oleva työkalu, joka kirjaimellisesti muuttaa maailmaa. Muuttamisen voi nähdä ainakin kahdella tavalla: korjata jotain rikkoutunutta tai parannella ehjää, eli löytää jokin vika toimivasta. Jälkimmäinen ei ole em. työkalun käyttötarkoitus. Vaan käyttötarkoitus on korjata jotain rikkoutunutta, muuttaa rikkinäisen tila ehjäksi, mutta tämä edellyttää tiedon siitä, että mikä on ollut ehjä tila. Parantelu on sitä, että muutetaan jonkin asian tila sellaiseksi, mitä se ei ole koskaan ollut. Mutta kumminkin sellaiseksi mitä jokin muu on. Tavallaan käytetää muualla olevaa ratkaisua toisaalla olevaan. Nyt ei puhuta ihmiskeksintöjen parantelua, vaan se mistä kaikki on lähtösin, ihmiskeksintöjen parantaminen on jo väärään suuntaan edetyn ketjun osa.

Työkalu on annettu epäitsekkääseen käyttöön, korjaamaan kaikkea muuta kuin itseään. Tämä on arkielämässä havannoitavissa sillä, että toisten ihmisten ongelmat näyttää aina helpoilta ratkaista ja toisten neuvominen on helppoa, mutta neuvoja ei tule sovellettua itseensä. Omat ongelmat on vaikeita, mutta toisilla samat ongelmat on helppoja, samankaltaisuutta ei vain kyetä näkemään. Työkalu ei kykene siihen. Sitä ei ole tarkoitettu korjaamaan itseään, koska ensinnäkin se on jo toimiva siihen tarkoitukseen, johon se on tarkoitettu ja se ei ole itsensä korjaaminen. Eikä sitä voi korjata kun se ei ole viallinen.

Otetaan esimerkki työkalusta, joka toimii toisten korjailuun, muttei omaan. Sydän tai aivokirurgi vois näin pelkistetysti tulla mieleen, kykenevät korjaamaan muita mutta eivät itseään. Jos kirurgi tarvitsee korjaamista, tulisi hänet korjata toinen kirurgi.

Luonto on täydellisesti toimiva konsepti, se on toiminut ennen ihmiskuntaa, muuntuu omiin tarpeisiinsa ja jatkaa keinolla millä hyvänsä. Tästä voidaan todeta, ettei se tarvitse parantelua, sen osat eivät tarvitse parantelua, vaan vain huoltamista. Rikkinäinen korjataan. Jokainen osa on siellä juuri sellaisena, kuin sen on tarkoitus olla, jos edetään/muututaan johonkin suuntaan kokonaisuus adaptoituu siihen itse. esim tulivuori purkautuu ja eläimet karkaa, joku pitkäjalkainen viidakkolisko joutuu uimaan saarelle, missä on kivikkoa, niin laji ajan myötä kehittyy lyhytjalkaiseksi. Lisko adaptoituu ympäristöön, parantelee itseänsä.

Ihmisen työ tavallaan on olla se mitä on: vaeltaa vahtien ja korjaten rikkinäisiä asioita. Ja kun se on sen tarkoitus, sitäkään ei tarvitse parannella. Mutta kun ihminen käyttää ajatustyökalua omaan paranteluun, eli itsekkäästi, alkaa eteneminen väärään suuntaan. Työkalu on luotu korjaamiseen, ei paranteluun. Esim omaa työtä helpottaakseen, ihminen alkaa keräämään tarpeellisia tarvikkeita ja ryhtyy raahaamaan niitä mukanaan. Tämä myös aiheuttaa asioiden yleistämisen, rikkoutunut linnun siipi korjataan oksin ja ruohonkorsin, pakataan niitä mukaan, jos tulee tilanne missä siipi on rikki. Luodaan simuloitu skenaario, jossa on vain lintu, rikkoutunut siipi ja ei mahdollisesti tarvikkeita ympäristössä, jonka lopputulema on korjaamaton siipi, jos ei varauduta pahimman varalle.
Jolloin ihminen alkaa kantaa mukanaan erilaisia tarvikkeita, koska pelkää lopputulemaa. Ihminen pelkää, ettei selviä yleistämästään tilanteesta. Ei luota itseensä, että selviää tilanteesta, jos tutuksi tulleita tarvikkeita ei löydykkään ympäristöstä, edellisessä tilanteessa toimiva ratkaisu ei toimikkaan tässä tilanteessa, muualla oleva ratkaisu ei ole ratkaisu tähän. Nähdään likiarvoisesti samaa tilanteessa ja korjataan poikkeavat erilaisuudet tuomalla mukana ne asiat, jotka edellisessä tilanteessa olivat mukana, jotta tilanteesta saadaan pakotettua samanlainen. Parannellaan tilannetta. Tilanteen "paremmuus" on siinä, että se on ihmiselle helpompi. Ja kun luonto on toimiva, eikä tarvitse parantelua, on siellä esiintyvä tilanteet sellaisia myös. Ihmisen siis pitäisi hyväksyä tilanne, ettei oksia ja ruohonkorsia ole nyt saatavilla ja ratkaistava tämä yksilöllinen tilanne sellaisena kuin se on, eikä pakottaa sitä toisenlaiseksi. Luottaa itseensä ja siihen, että selviää tilanteesta, oli se mikä tahansa.

Miksi oksien ja ruohonkorsien mukana kantaminen on sitten väärin? Mitä väärää siinä on? Ei sillein mitään, jos ajattelee vain yksittäisenä skenaariona. Mutta sehän on se, miksi ihminen ei näe virhettä teoissaan, se luo simulaation, jossa ei oteta huomioon kokonaisuutta. Tilanteiden pelkääminen, pakottaminen kaavoihin ja määritelmiin, muualla olevien ratkaisujen käyttäminen toisaalla olevien asioiden ratkaisuun, ratkaisemalla eri tilanne toisen tilanteen ratkaisuilla. Sama kuin täyttäisi ristikon sanoilla, jotka mahtui toiseen saman muotoiseen ristikkoon, lainkaan katsomatta mitä sanoja halutaan käytettävän. Jonkin asian pakottaminen itselleen mieluisaksi on se vääryys. Ne oksat ja korret eivät kuulu uuteen tilanteeseen, mennyttä ei kuulu tuoda nykyisyyteen. Ne asiat kuuluvat tilanteeseen, jotka siellä ovat, ja niillä tilanne pitäisi ratkaista.

Oksa-korsi-ratkaisu on pientä kun miettii vain, että se jäisi tähän, mutta tästä ihminen näkee, että tilanteiden pakottaminen toimii, siis jos ajatellaan lyhytnäköisesti. "Sama ratkaisu toimi tähänkin eroteltuun tilanteeseen, kunhan tuodaan puuttuvat osat mukana." Tästä alkaa omaisuuden haaliminen, kannetaan mukana kaikkea mitä saatetaan tarvita. Loppujen lopuksi oma olemus käy niin raskaaksi liikuttaa, että sitä tulee helpottaa myös, jotta voi suoriutua tehtävästään. Keksitään raahattavan tavaran määrään kärryt. Tavaran kerryttyä kärryjen liikuttaminen vaatii voimaa ja kun pitäisi jaksaa työnsä, siirretään se vastuu vaikkapa hevoselle. Nyt hevonen, jolla on jo oma työnsä(mitä ikinä hevonen tekikään ennen ihmistä), tekee nyt myös työn, jonka pitäis olla vain ihmisen työ, ja vain siksi, että ihminen halusi helpottaa omaa työtään. Alkuperäinen työhön keksitty helpottaminen, alkoikin vaikeuttaa työtä ja nyt helpottamiseen pitäisi saada helpotus. Hevosesta pitää huolehtia, taas pitää keksiä ratkaisu siihen. Ihmisen luoma parannus vaatii parantelua, ja parannus poikii uuden paranneltavan ongelman. Tätä on teknologian kehitys, keksitään ratkaisua itseluotuihin ongelmiin.

Ihmisen työ on ratkaista kukin ongelma itsenäisesti niillä keinoilla, jotka tilanneympäristö tarjoaa. Työkaluja saa käyttää, niitä ei pidä omaksua identiteettinsä jatkeeksi, ja ajatuskonetta ei pidä käyttää hypoteettisien ongelmien ratkaisuun, vaan oikeiden ongelmien hypoteettisiin ratkaisuihin. Tarkoittaa, että ei pidä luoda kuvitteellista tilannetta ja kehitellä siihen ratkaisua "Jos tapaan linnun, jolla on siipi rikki, mun pitää varautua siihen." Varautuminen on juuri sitä mitä sana tarkoittaa, varaamista, varataan itseensä potentiaali. Varaudutaan, jotta voidaan purkautua, jos siihen tarjotaan mahdollisuus. Mutta varautuminen on juuri tätä taakan kasvattamista, varausta on niin kauan kunnes se purkautuu, ja jos varautuu useaan asiaan on paljon eri kannettavaa. Ja sen kantaminen on rankkaa. Turhaa kantaa mukana, jos ei ole varmuutta sen tarpeesta. Sitä on pelkääminen, että otetaan mukaan asioita, koska pelätään, ettei ilman niitä tilanteesta selvitä halutulla tavalla. Kannetaan mukana itsensä jatkeita, koska pelätään ettei omana itsenään riitä. Ei luoteta itseensä.

Ihmisen ei pidä varata vaan kanavoida, siihen se on luotu, sen se osaa. Ja siihen voi luottaa. Tieto osaamisesta ei sinällään varaudu, kokemus ja menneisyys ei varaudu, ne vain on. Tapahtuneet on tapahtuneita, niitä ei kanneta mukana, ne vain kulkevat mukana.

On tullut korjattua linnun siipi menneisyydessä tavalla x. Uusi tilanne: lintu, jolla on siipirikko, nyt voidaan soveltaa ainoaa omaisuutta, joka on kokemus tavasta x. Korsia on metrin päässä, mutta ei ole oksia. Lintu oli syömässä toista eläintä, sen eläimen raato on käden ulottuvilla. Tarkoitus on tukea suoran luun parantuminen suoraksi katkenneesta kohdasta. Tarvitaan siis suora ja tukeva osa. Sellainen löytyy raadon reisiluusta, ja kas näin tilanne on ratkaistu niillä asioilla, jotka tilanteeseen kuuluivat. Ainoa asia mikä molemmissa tilanteissa oli samaa, oli tilanteen ratkaisija. Se on ainoa asia, mitä tarvitsee kantaa mukanaan, siis tietoisuus. Tämä tietoisuus on se, missä kokemus ja tieto asioiden korjaamisesta kulkee mukana. Sen enempää ei tarvitse. Voi olla enemmän, mutta tarvitseeko olla? Ja miksi tehdä jotain mitä ei tarvitse? Tehdä tarpeetonta?

Menneisyyden virheet voi myös korjata, eli jos tulee tilanteeseen: Siipirikko lintu, mukana on varautumisen vuoksi repussa oksia ja korsia. Nyt jostain herää luottamus itseensä, että tilanteesta selviää. Sitten mitataan tilanne, mitä siihen kuuluu: lintu joka on rikki, repullinen tavaraa, jolla korjata lintu. Repun tavarat voi käyttää tietenkin tilanteeseen. Kunhan varaus tulee purettua, vaikka käyttäen oksan ja pari ruohonkortta sitomiseen. jäljelle jää vielä varattua tavaraa. Nyt on vain tekee valinnan: jatkaako pelkäämistä, itsensä epäilemistä ja kantaako lopun varauksen itsessään. Vai oppiakko, että itseensä voi luottaa ja purkaa varauksen jättämällä repun tavaroineen jälkeensä.

Mikä nykymaailmassa on nimetty ihmiskunnaksi, on se mihin ainainen varautuminen ja pelkääminen johtaa. "Jos tapahtuu näin, niin täytyy mukana kantaa tätä." Alkaa kertymään asioita ja niiden kertyminen luo taas pelon, jonka vuoksi pitää olla taas jotain muuta. Ja sit kun on tarpeeksi varausta, tai varallisuutta, alkaa pelkääminen sen menetyksestä ja sit pitää varautua siihen, ja tämä kierre kasvattaa ihmisen olemusta suuremmaksi kuin mitä se on. Asioista ja esineistä tulee omaisuutta, identiteetin jatko, jonka menettäminen uhkaa selviytymistä tilanteista, jotka on vain ajatusten tasolla olevia. Eli tavallaanu menetys on kuolemista. Jonka vuoksi sitten omaisuudesta tulee omaa, siitä tulee ihminen, sen identiteetti ja määritelmä, ja sitä puolustetaan kuin itseään. Pelätään asioiden menetystä. Vaikka oikeasti omaisuutta ei ole, se on ympäristöstä haalittua, eli tavallaan ympäristön omaisuutta on otettu omaksi omaisuudeksi. Mutta ne esineet on silti ympäristössä ja ainoastaa ajatustasolla sen määritelmä on muuttunu omaksi. Ympäristön näkökulmasta mikään ei ole muuttunut. Ehkä esineen sijainti, jos ihminen kantaa sitä mukanaan tai vie "omaan" kotiinsa. Omistaminen on, siinä määrissä missä se ihmisillä esiintyy, ihmisten keksintö. Kuitit, raha ja omistustodistukset on vain ihmisten keino selitttää toisille tämän olemattoman siteen olemassa oloa, kun se ei muuten ole olemassa, sidettä omistuksessa ei ole. Ei ole sitä, millä jokin esine on toisen enemmän, kuin kenenkään muun. Esine voi olla lähemmällä etäisyydellä, mutta jos ihminen, joka omistamiseen uskoo, ei itse ole estämässä tavaran viemistä, ei mikään muu sitä estä. Ympäristön mukaan esine on, sellainen kuin se on. Se ei estä sen liikkumista, jos jokin täyttää liikkumiseen tarvittavat kriteerit. Ei ole omistamista. Esine kuuluu johonkin, todellisuuteen, mutta se ei ole kenenkään oma.

Tarkoitus ei ole puolustaa varastelua, koska varastelu on yhtä järjetöntä. Silloin otetaan itselleen omaksi jotain, oletetaan että jonku pitää syyhkiä toisen televisio omakseen, niin miksi se ei voi vain käyttää sitä siellä missä se on. Miksi se pitää siirtää "omaan" kotiin? Siksi että se on helpommin käytettävissä? No siitä päästään takaisin siihen, että helpotetaan omaa työtä. Mutta eihän television katselu ole työtä? Ei niin, miksi sitä sitten tehään, kun ei ole pakko? Eli miksi se pitää varastaa omaksi? Miksi tehdä tarpeetonta? Siksi, että rankan työpäivän jälkeen on ansainnut levon ja rentoa koomailua? Aletaanpa miettiä mikä tämä työ on, mikä on niin rankkaa. Työ ihmiskunnan luomassa varautuneisuudessa? Tässä tulevaisuuden pelon ja siihen varautumisen ilmentymässä? Sen keksinnön edistämistä? Jo toimivan konseptin(luonnon) parannusyrityksen parantamista, korjaamista ja huoltamista? Luonto toimi ihan hyvin ennen mitään ihmisen keksintöä ja korjausta, ihminen vain alkoi helpottamaan olemustaan, korjaamaan itseään, niin kuin aivokirurgi operoisi itsensä. Se menee hyvin suurella todennäköisyyden pieleen. Jos on sitten vielä on mahdollisuus päättää, niin tuskin kannattaa korjata itse sitä mikä meni pieleen, vaan antaa jokun muun korjata se ja alkuperäinen ongelma.

Ihminen pystyy korjaamaan rikkinäisen siksi, koska se tietää millainen se oli ehjänä, mutta se ei pysty todellisuutta parantamaan, koska ihminen on todellisuuden ja luonnon keksimä(ei ihminen itseään alunperin keksinyt ole) ja se ei voi keksijäänsä paremmin tietää itsestään saatikka muusta. Vähän sama kuin menisi harjoittamaan taistelulajia x ja alkaisi opettamaan opettajalle miten taistelulajia x harjoitetaan. Tai opettaisi vanhemmilleen miten lapsia tehdään. Ihmiskunta on tämä lapsi joka neuvoo vanhempiaan, jotka ovat kaiken hänen tietämänsä hänelle opettanut. Ihmiskunta ei voi tietää paremmin, koska ei ole oppinut muualta. Se mitä on yritetty opettaa on, että ihminen on täydellinen itsenään ja ihmisen ulkopuolella oleva todellisuus on alati muuttuva, siellä ei ole mikään pysyvää tai täysin samaa. Eli ei kannata tehdä yleistyksiä, muuten käy niin, että varauduttuun tulee poikkeus ja siihen täytyy varautua, jos yrittää pitää itsensä ulkopuolella olevia samana, se tulee vaatimaan enemmän voimaa, kuin kaikkien asioiden väliaikaisuuden hyväksyminen. Esim jos haluaa aina kantaa kaiken muka tarpeellisen tavaran mukana, että saa jokaisen tilanteen määriteltyä tietyksi, pienet poikkeukset lisää tavaran määrää ja jokaiseen tavaraan liittyy omat ongelmansa. Paljon tavaraa painaa, kärryt ovat raskaat, hevonen vaatii ruokaa ja mahdollisesti vetää puoleensa petoja, ruokaa täytyy myös varastoida, säilyminen on uusi ongelma, lista vain jatkuu.. Kaikki tämä siksi, että halutaan jokin asia tehdä tutuksi ja turvalliseksi, varataan mukaan ne asiat, jotka tekee tilanteen samaksi, tutuksi, turvalliseksi. Kotoisaksi.

Ihmiskunnan olemus on yksi iso varaus, joka pitäisi purkaa. Koska sen raahaminen mukana on raskasta ja koko ajan pitää keksiä keinoja raahata sitä, koska uusia varauskuormia tulee. Joko se siirretään taas työ jollekkin, jolle se ei kuulu, kuten luonnonilmentymälle, siirrettiin kärry vedettäväksi. Sitten hevosen ylläpidosta tulee uusi ongelma, lisää varausta. Kuin se repullinen oksia, jos sitä ei tarvita, sen voi jättää jälkeensä ja luottaa siihen, että pärjää ilman sitä. Näin repun luoma varaus purettiin. Pitää vain tajuta, ettei se ole tarpeellinen, ihminen on toimiva kokonaisuus ilman ulkoisia olemuksen jatkeita.

Lukijana voit käsittää tämän näin: tarvitsit ihmiskuntaa tässä, nyt voi jäättää repun niille sijoille, missä rikkinäinen lintu korjattiin. Eli ihmiskunnan olemassaolo oli tarpeellinen tässä tilanteessa, että on tulleet tietokoneet, tiedon jakaminen, internet, blogit ja nyt tämä minkä luet. Lintu on nyt korjattu, oksilla mitkä toit mukanasi. Nyt kun olet kantanut reppua tähän asti, voit valita jatkatko repun kantamista vai luotatko siihen, että olet valmis selviämään? Uskallatko luottaa itseesi, luottaa siihen, että olet ihminen ja toimiva sinällään, mutta et ole ihmiskunta? Uskallatko jättää sen, mitä olet pitänyt turvallisena ja omana tukenasi, varannut itseesi, sen minkä mukana kantaminen on poikinut vain uusia ongelmia toisensa perään, niin että oma oleminen on jääny miltein olemattomiin. Niin olemattomiin, että repun sisältö määrittelee olemuksesi ja sen kuinka hyvä olet olemaan itsesi?

Et ole se mitä varataan, olet se mikä varaa. Litran kannu ei ole yhtään vähempää litran kannu, oli siellä vettä tai ei. Sisältö ei määrää, sitä mitä se kannu on, ainakaan siinä määrin miten voisi kuvitella: kannu joka on puoliksi täynnä seteleitä, voisi olla jonkun mielestä parempi kannu, kuin tyhjä kannu. Mutta se tyhjä kannu on paljon soveltuvampi, kuin se missä on jo sitä varausta puolillaan. Kumpikin kaadettaisi täyteen kultahippuja, kumpi kannu olisi arvokkaampi, se joka pystyy ottamaan kannun täyteen kultaa vai se, jossa on jo puoliksi täynnä pikkuseteleitä? Kannun arvo näkeminen siinä mitä se, on tärkeampää, kuin se mihin sitä käytetään parhaillaan. Kannun jäljelle jäänyt potentiaali on tärkeämpi, kuin käytetty potentiaali, jos asiaa katsoo laajemmin.
Pokerihai voi tajuta pointin, käyttämättömän tärkeyden, kun käytetään jokeria esimerkkinä. Jos pelin alussa sovitaan, että jokerit on vastaa kaikki ässän arvoa . Adaptoituva kortti on parempi, koska voisi saada kolme ässää kahden jokerin avulla on huokuttava idea mutta jos jokeri ei olisikaan ässä vaan adaptoituva arvoltaan, voidaan saada neloset käyttäen jokereita täydentämässä kahta kolmosta. Adaptoituvan kortin arvo on soveltuvuudessa. Se voi tarvittaessa olla ässä, mutta voi olla jokin "huonompi" siitä on kokonaisuuden kannalta parempi. Miksi korttipeleissä, se kortti on paras, mikä voi olla mikä tahansa, eikä tiedetä, mikä se on ennen kuin on tietty tilanne tulee, jossa voidaan päättää se mikä on. Eikö tälläinen kortti ole turvaton? Kun ei yhtään osaa tietää mikä se on ja mikä se tulee olemaan? Vaan sen kun saa käteen pelin alussa, on jotekin normaalia parempi fiilis lopputuloksesta. Johtuuko se siitä, että sen olemuksen voi päättää tilanteen tullen? Miksi näin ei voisi tehdä itsensä kohdalla? Jolloin kun ei määrittele itseään etukäteen ulkoisilla asioilla, voi päättää aina mitä voi olla. Miksi se ei luo turvaa? Sellaiseksi ihminen on luotu, osaksi systeemiä, joka adaptoituu kaiken muun mukana. On sen jokainen osa on sitä, mitä kukin osa voi olla. Miksi pelätä menettävänsä tutut ja turvalliset asiat, ne asiat mitkä on määritellyt samaksi ja paikallaan oleviksi, kun ne ei kumminkaan sitä oikeasti ole? Miksi ihmiskunnan todellisuuden parantamisyritys on muuttunut sodaksi todellisuuden toimintaperiaatteita ja sitä vastaan? Miksei siitä aatteesta ihminen uskalla päästää irti? Ihmiskunta ja sen olemus, on ihmisen aate, ei muuta. Kun ihminen päästää irti tästä aatteesta, se katoaa, mutta ihminen jatkaa.

Ihmiselämässä on toistuvasti pesästä poislentämisen analogia, kun olet lapsena pienenä ollut kotona, tottunut johonkin, tunnet siitä jotain turvallisuutta, sitten pitäisi uskaltaa päästää siitä irti ja mennä kouluun, kokea muutos. Koulun jälkeen voi tulla toinen oppimisaste, välissä tai takana voi olla muuttoja toiseen kaupunkiin. Sama homma. Suomessa voi edessä olla asepalvelus, monille se on suuri muutos ja ehkäpä ensimmäinen yö kotoa pois, siinäkin pitäisi taas lentää turvallisuudesta ja totutusta pois. Luopua tutusta ja turvallisesta, ja edetä seuraavalle askeleelle. Sitten voi edessä olla muutto pois vanhempien luota, taas jätetään pesä ja edetään kohti jotain mitä ei olla koettu. Vanhempien kuolema. Näitä tapahtumia on elämä täynnä, viimeisin niistä on se, missä tämä tapahtumia täynnä ja tuttu elämä pitäisi uskaltaa jättää taakseen, eli oma kuolema. Tämä on se suurin muutos mitä koko elämä pelätään ja jännitetään, niin kuin ensimmäinen koulupäivä tai varusmiespalvelus, niihin voi liittyä enemmän pelkoa kuin intoa. Se on kiinni siitä, kuinka tutuksi taakse jätettävä asia on ehtinyt tulla, kuinka paljon pelko on ehtinyt estää siihen tutustumisen, sen voisi hyvinkin ajatella määräävän sen, odottaako muutosta innolla vai pelkääkö sitä?

Kuolemaa pelätään siksi, koska pelätään menettävänsä kaikki tuttu ja turvallinen, mutta siihen elämä yrittää kouluttaa koko ajan, ei ole mitään pysyvää ja se pitäisi hyväksyä. Kun rakennetaan aallonmurtaja veteen, sen paikallaanoleva olemus kuluu ja se kuluu siksi, koska liike kuluttaa sitä. Aallonmurtaja yrittää muuttua taloudellisempaan muotoon, joka ei ole taistella meren voimaa vastaan. Vaan liikkua. Minkään asian suoranainen vastustaminen ei ole taloudellista. Vaatii voimaa pysyä liikettä vastaan paikallaan. Ihmisolemus on myös osa tätä liikkuvaa maailmaa, jos haluaa yrittää olla jotain pysyvää ja muuttumatonta pitää sen osalta yrittää vastustaa liikettä. Mutta se on yrittämistä siksi, että jossain vaiheessa sitä ei jaksa enää vastustella, koska koko todellisuuden olemus perustuu siihen, että on liikettä. Jos aikoo olla pysyvä, niin ainoa keino olla pysyvä, on pysyä liikkeessä. Pelkkä pysähtyminen(ilman olemista pysähtyneenä) vaatisi sen, että kaiken muun pitäisi myös pysähtyä, jolloin ei olisi liikettä mitä vastustaa. Mutta se että on pysähtynyt, vaatii sen että on pysähtynyt liikkeeseen nähden. Ja kun on pysähtynyt liikkeeseen nähden pitää sitä vastaan tehdä liikettä. Tai sitten olla olematon, mutta sitten ei voi olla, joten ei voi olla pysähtynyt.

Jos ihminen välttämättä haluaisi pysyvää pysyvyyttä, pitäisi sen vastustaa liikettä, joka tarkoittaa sitä, että jomman kumman on luovutettava, liikeen voiman vai sen vastavoiman. Ja kun ei haluta varmaan kaiken liikkeen lakkaavan, koska se mitä kutsutaan elämäksi on liikkeen ilmentymä, energian muuttumista muodosta toiseen. Se ilmenee esim koirana, joka syö jotain energiaa, tämä energia muuttuu sen olemukseksi, joka säteilee lämpöenergiaa ympäristöön, "tarpeeton" energia passitetaan eri muodoissa ulos koirasta. Koira on energian muunnoksen ilmentymä, elämän ilmentymä, eläin. Eläin on energian muunnin, se silmämittainen avaruudellinen sijainti, missä monenlainen energia muuntaa muotoaan ilmenee eläimenä. Ihminen on myös eläin ja pysyvä pysähtyminen tarkoittaisin tämän kuolemaa, joten se pysyvyys mitä halutaan on väliaikaista ja näennäistä. Mutta se pienikin liikkeen vastustus on vastustamista.

Palaten aallonmurtajaan, joka olemus yrittää adaptoitua ja optimalisoitua ympäristöön, ihmisen näkökulmasta alkaa hajota ja kulumaan, se kasamolekyylejä "uhkaavasti" yrittää poistua määritelmästään, koska se kohta on nyt päätetty aallonmurtajaksi ja sellaisena se pysyy. Siinä kohdassa on päätetty tiettyjen molekyylien paikallaanolo. Kun se kohta yrittää muuttua liikkeeksi, eli olla olematta jotain pysähtynyttä, ihminen korjaa sitä. Se laittaa lisää betonia siihen kohtaan, missä pitäisi määritelmän mukaan olla betonia, eikä merta tai ilmaa, jotta käsitteen "aallonmurtaja" viemä tila on täynnä aallonmurtajaa. eli kyse on definitiivisen käsitteen olemassaolon pakottamista paikkaan missä, se ei voi olla definitiivinen. "Aallonmurtajuus" ei ole optimaalisin tila molekyyleille, molekyyleille ei ole helpompaa yrittää olla aallonmurtaja, kuin olla sitä mitä ovat. Vastustaminen ei ole optimaalista. Oleminen on. Jokainen molekyyli on sitä mitä se on, se ei vaadi silti yrittämistä. Oleminen ei nimensä mukaan pitäisi olla jotain, mitä yritetään, sitä vain ollaan. Ellei olemiselle ole jotain tiettyä käsitettä, jotain tiettyä. Siinä käsitteessä pysyminen on yrittämistä, yritetään olla jotain. Mutta jos vain on, se on vaivatonta.
Tästä voisi joku johtaa, että jos kaikki pyrkii mahdollisimman vaivattomaan tilaan, niin eikö tämä johda siihen lopulta, että liikekkin lakkaisi. Tai että ihmiskunta on tarpeellinen, koska se luo jotain mikä ei vielä ole optimaalisessa tilassa, joka voi sitten pyrkiä vaivattomuuteen. Jos kaikki vaiva katoisi, niin jokainen asia muuttuisi muotoon, josta ei tarvitse muuttua muuksi ja liike pysähtyisi. Se ehkä on jossain vaiheessa edessä, mutta ihmiskunta ei siihen vaikuta, koska maa kiertää oman akselinsa ympäri ja aurinkoa ilman ihmiskunnan "apua" nämä liikehdinnät luo liikettä maan pinnalle.

Käsitteet ja definitiiviset määritelmät ja nimikkeet ovat ihmisen aatteita, ainoastaan ne ovat näennäisesti pysyviä, kun todellisuutta muovataan niiden mukaiseksi, todellisuus ei niissä muodoissa pysy, koska ne eivät tavallaan ole tai kuulu tähän todellisuuteen, eli niitä ei sinäänsä ole olemassa, niitä yritetään manifestoida todellisuuteen, mutta ne eivät täällä pysy, koska ne eivät kuulu tänne. Jos ihmisaatteet kuuluisivat tänne ja olisivat tarpeellisia täällä, ne olisivat jo täällä juuri niissä ikusissa muodoissa, kuin niitä yritetään tänne rakentaa. Miksi ihminen sitten voi korjata/parannella itseään ja valita asioiden varaamisen, jos se ei ole sen käyttötarkoitus? Siksi, että ajatuskone tarvitsee vapauden ja rajattomuuden, jotta se voisi toimia niin kuin se toimii, korjaten kaiken jokaisen tilanteen sanelemana. Kun se itse on se rajattomuus, niin kuinka se voisi korjata sen? Siinä olisi ikuisesti korjattavaa. Se tavallaan on se jokeri-kortti, ei tiedetä mikä se on ennen kuin se on sitä, mitä sen tarvitsee olla. Pitäähän sitä tietää mitä korjaa, jotta voi korjata. Ja kun se on potentiaali kaikkeen, ennen kuin se omaksuu asemansa, joka on se arvo mitä sen on paras olla, tilanteeseen nähden. Minkä tilanteen adaptaation mukaan korjata se, niin että se vielä toimii jokaisessa tilanteessa? Jokaisen tilanneadaptaation mukaan? Ja ne tilanteet pitäisi ennakoida, jokaiseen pitäisi varautua. Ja siinä alkaa oravanpyörä, kun varautuminen on se ongelman alku. Varaus ei tässä tapauksessa ole väliaikaista, koska pitää rajattomaan määrään skenaarioita varautua. Se ei onnistu, sen ei tarvitse onnistua. Ihmisen ei kuulu varata asioita itseensä. Eihän jokeri-kortissa ole mitään vikaa, se on ennen käyttöä potentiaalisesti kaikki korttiarvot. Kun adaptoituminen mihin tahansa on sen kyky, jolloin se voi olla mitä vain mitä tilanne vaatii. Ja tämän korjaaminen ja kehittäminen, onnistuisi miten? Se on hyvä juuri siihen, mitä se on, vaikka ei tarkkaan tiedä, mitä se definitiivisesti on.

Ei ole tarkoitus keksiä keinoa, miten ne ideat, aatteet ja "ratkaisut" tänne saataisiin pysyvinä, vaan pysähtyä miettimään tarvitaanko niitä oikeasti, ovatko ne selviämiselle välttämättömiä? Ihminen on ollut olemassa ennen ensimmäistäkään keksintöänsä, joten ei ole. Onko ihminen nykyään riippuvainen keksinnöistään? On, jo se haluaa uskoa niin, mutta oksia ja korsia ei tarvitse kantaa mukanaan. Kunhan uskaltaa päästää irti peloistaa ja luottaa itseensä.

Kysymyksenä voisi esittää, miksi uskotaan mihinkään käsitteeseen, kun mikään ei ole mitään määriteltyä pysyvästi? Eli ovat vain näennäisesti olemassa, sen muutaman hetken ja alkavat heti muuttamaan muotoansa pois. Miksi ihmiskunta uskoo vieläkin ideoihinsa, kun todellisuus jatkuvasti todistaa, ettei todellisuus ole sitä miksi sitä yritetään määritellä, todellisuus ei ole sen muotoinen kuin ihmiskunta haluaa sen olevan? Miten mikään on mitään, kun ne eivät sitä ole?