Erilaisuus on hienoa, se on nähtävissä vetona itselleen haalittavan maallisen rikkauden muodossa. Sama myös tuon kanssa, haalitaan tietoa samaistumisesta, jotta voidaan olla mahdollisimman täydellinen kaiken kanssa. Mutta ei voi olla sama, jos pitää omasta määritelmästään kiinni, johon kuuluu myös omistaminen, itselleen haalittu rikkaus.
Ihminen tulisi integroitua itsensä kanssa, luoden sen optimaalisimman tiedonsiirron ja yhtenäisen rajapinnan, jolla ihmisyyden sisäinen, että ulkoinen kommunikaatio toimisi. Tulisi hyväksyä täydellinen tiedonkulku, ilman, että "toisen maassa tehdään tuhoja", koska ihminen on yhtä, ihmisten kuuluu olla yhtä. Salaisuudet erottaa ihmiset itsestään. Meidän oma kyky adaptoitua luonnon rajapintaan on todella huono, johtuen muun muassa siitä että yritämme erottua siitä. Siksi luonnon rajapinta on liian epäselvä tulkittavaksi meille ja teknologia on niin kuin tarvittava adapteri. Erottelu, lajittelu, ja rajaaminen on erottanut meidät kaikesta muusta. Jos rodut intgroituisi, minkä kanssa ihminen sitten joutuisi integroitumaan? Koska jonkin ehdoilla ihmiset ovat täällä. Jostain ihminen on itsensä erotellut, erilliseksi käsitteeksi. Luonto on se, mistä ihminen itsensä jälkeen erottelee itsensä. Ihminen erottelee itseään itsestään, keksii uudempia, tarkempia määritelmiä itsestään lainkaan saavuttamatta mitä on, koska ihminen ei ole erillään luonnosta, mikään ihmiskäsite ei ole erillään luonnosta.
Ei ole määritelmiä, ei ole kulhoa, ole mitään yksittäistä, on vain kaikki. Erot on ihmisten tekemiä, kaikki. Mihin asiat loppuu ja mistä ne alkaa, on ihmisen itsensä määrittelemiä. Minä olen alku ja loppu, alfa ja omega. Ihminen on määritelmät, kaiken alku ja loppu. Ihminen loppuisi heti, kun lakkaamme erottelemasta itsemme kaikesta. Mutta siitä alkaisi jokin uusi. Kuin toukasta tulee perhonen, eliö olemukseltaan muuttuu, mutta se on sen saman eliön seuraava luonnollinen kehitysaskel. Perhonen, toukka, kotelo, ovat ihmisten määritelmiä saman eliön kehityksestä, kun verrataan johonki edelliseen muistikuvaan eliöstä. Eliön kehitys sekunnin aikavälillä on niin pieni, ettei yleistävästi erottelevaa määritelmää voi luoda, mutta kun verrataan nykyistä olomuotoa vuorokausi sitten olleeseen, ero on selvä ja siitä erotteleva määritelmä tulee.
Sama eliö adaptoituu seuraavaan rajapinnan käsittelyyn, lentämiseen. Se minkä kanssa se on sama, on ilman kanssa. Perhonen pyrkii olemaan sama ilman kanssa, siksi pyrkimisellään pystyy samaistumaan ilmaan ja "lentäämään," ihmisen määritelmän mukaan. Mutta tämä oli mahdollista siksi, että toukka adaptoitui seuraavaan adaptoitumiseen. Ihmisen pitäisi adaptoitua rotujensa kanssa, jotta saataisiin yhtenevä rajapinta, yksi kokonaisuus, joka voi vuorovaikuttaa luonnon kanssa, jotta voidaan adaptoitua siihen. Jokaisella asialla on tehtävänsä, ihmisen tehtävä on adaptoitua itsensä kanssa ja sitten luonnon kanssa.
Tämä määritelmä, jonka tunnemme "perhosena" sen tehtävä on siirtää informaatiota paikasta toiseen, läviste jonkin, jota kutsumme "ilmana". Mutta kun ei erottele eliöitä kaikesta muusta massasta, niin luonnon ja "muun todellisuuden" välinen ero katoaa, molemmat ovat "molekyylejä" eli ilma ja luonto eivät ole erilliset.
Kuva on kaksiulotteinen ja koostuu eri värisistä merkeistä, kuva on vain informaatiota, mutta ihminen piirtää siihen rajat ja tuo siihen käsitteet ja määritelmät. Ei ole perhosta. (Klikkaa kuva suuremmaksi.)
Tietokoneihmiset, ohjelmoijat, etc varmaan ymmärtävät, jos todellisuuden ajattelee taulukkona ja jokainen solu tai alkio on planckin pituuden(tällä hetkellä lyhin tunnettu etäisyys) tai pienimmän olemassaolon muodon kokoinen. Liike on vain edellisen alkion arvon siirtyminen seuraavaan alkioon. Seuraava alkio saa arvon, sillä perusteella mikä on sen oma arvo ja mikä on viereisen alkion arvo. Voisiko kolmiulotteisuus ja se, että ihminen kulkee kaiken tämän informaation keskellä, olla vain hologrammimainen ilmentymä? Tätä ainakin joku on teorisoinut. Hologrammissakin on näennäinen kolmiulotteisuus, mutta se muropaketeissa mukana tullut lelu on silti litteä. Sen litteän läpyskän informaatio prosessoituu kolmiuloitteiseksi kuvajaiseksi.
Takaisin kaikkeuteen: kyseessä on yksi "eliö," yksi massiivinen kone, läjä informaatiota. Todellisuus on yksi, se ollaan pilkottu "elottomaan" ja "elolliseen" eli luontoon. Luonto on yksi eliö, ihminen on vain pilkkonut sen osiksi, lajitellut ja määritellyt sen mahdollisimman tarkasti. Näennäisesti sama informaatioklöntti saa nimen. Näkemämme erot ovat vain meidän määritelmiä, ihminen tekee sen erottelun. Ihminen tavallaan kokoaa todellisuuden informaation ja jäsentelee, mutta ihminen ei ole todellisuudesta erillinen, vaan käsite/ilmiö nimeltään "lajittelu" tai "jakaminen" ihminen pystyy erottelemaan minkä tahansa mistä tahansa muusta. Aina jakamaan kahtia. Ihminen on siis todellisuuden jäsennys, se joka jäsentelee todellisuuden. Jakolasku. Koska informaatiota on paljon, sitä täytyy olla eri muodoissa, ja kun informaatio on kaikkeudessa, joka on kaikki mitä on. Täytyy sen, joka erottelee kaiken tämän olla osaksi sitä, jonkin täytyy erotella informaatiota, kun ei se informaatio itseään kykene erottelemaan, jonkin täytyy tehdä se raja. Jonkin täytyy olla todentamassa eroavaisuus. Ja ihmiselämä on sen ilmentymä. Ihminen erottelee myös itsensä, näkee itsensä erillisenä todellisuudesta, sen erillisenä osana. Mutta tämän eron luo vain ihminen, ihminen on se ero. Nähdääkseen sen, pitää aloittaa itsestään, mikä on identiteetti? Mikä erottelee minut? Mikä erottelee meidät? Mikä erottelee meidät mistä? Mitä se mikä on? Missä sen raja on? Onko sillä rajaa? Missä todellisuuden raja? Mikä on sitten epätodellista?
Jos työ on erotella niin miksi ihminen ei vain tee sitä, vaan luo uutta? Rakentaa taloja yms? Jotta olisi jotain eroteltavaa? Siksikö ihminen tylsistyy? Kun ei ole eroteltavaa, kun kaikki on eroteltu? Mitä kuoleminen on? Tai kipu? Jos työ on jäsentää ja kokee kipua, niin mitä tämä edustaa? Mitä keho on?
Ihminen on laiska erottelemaan, luo kategoriat ja lokerot ja sysää yksilöt sinne, jolloin tulee informaatiohäviötä. Muki on muki. Vaikka jokainen on erilainen, tuomitaan muki samaksi. Informaatiohäviönä tietokoneissa samaa vastaisi jokaisen mp3-tiedoston, sisältämästään ääniraidasta huolimatta, nimeäminen samaksi, vaikka seassa on eri musiikki genret, artistit, albumit, siis erilaisuutta. Ja todellisuutta käsitellään yleistäen. Se miksi niin tehdään, on että ihminen pyrkii siihen mikä on helpoin tehdä, ja ihmisen ei tarvitse tietoisesti erotella asioita, informaation ero on siellä vaikka sitä ei nimeä. Ihminen yrittää nimetä kaiken talteen, muttei halua sen olevan työlästä, niin kehittää yleistyksiä. Se tapahtuu siksi kun ihmisen ei ole tarkoitus varata eroja vaan vain kanavoida ja kokea ne. Luontaisempaa vain prosessoida ne nopeasti.. Ihminen, vastoin olemustaan, pyrkii kartottamaan mahdollisimman monta eroa, mutta se tapahtuu löyhin kriteerein, koska se ei ole tarkoitus. Ihminen on vain se minkä näkökulmasta erot näkyy. Se on se mikä tapahtuu luonnollisesti, sitä ei tarvitse yrittää. Ihminen kokee erot vaikka niitä ei olisi tiedostettu tai huomattu. Ihmisen ei tarvitse tallentaa erojahavaintoja. Niitä ei tarvitse muistaa. Ne erot silti ovat olemassa, vaikka eivät ole sama ja sekin on ero. Erojen tallennus tapahtuu automaattisesti, niitä ei tarvitse luokitella ja tallentaa, koska sitä "ajan" eroa ei tarvitse verrata, kuin silloin kun kokee sen. Ei tarvitse tallentaa hetkeä, jossa erilaisuus oli tietyssä asennossa ja verrata sitä nykyiseen erilaisuuden asentoon.
Ei tarvitse keksiä tai muistaa erilaisuutta asioille ja kantaa niitä keksintöjä mukana. Erilaisuuteen huomion kiinnittäminen on se mistä ongelmat juontaa. Ensin erotellaan jokin käsitteeksi, sitten pitää luoda käsite sille, mistä se erotetaan. Sit kun käsitteitä on eroteltu tarpeeksi alkaa käsitteiden vertailu toisiinsa ja se luo lisää käsitteitä, huomataan, että jokin ilmiö on hyvin nopeasti havaittuna "sama" jonkun käsitteen kanssa. Ja täten on samaa erilaisuudessa. Mutta ainoa, joka on samaa on kokonaisuus, kaikki yksittäiset asiat on eri, mutta ei kuulu samaan ryhmään. Ryhmää ei ole, se on ihmisen määritelmä. Sitä ryhmää kantaa ihminen mukana. Tämä on kaikki samaa.
Onko tämä se hedelmä hyvän ja pahan tiedon puusta? Määritellään eroteltu, varastoidaan erilaisuus, otetaan jokin kokonaisuudesta itselleen. Mutta silloin erotetaan itsenä kokonaisuudesta, kun erotetaan hedelmä itselleen. Virheen tehtyä siitä syytetään edellistä itseään, joka ei virheen laatua tajunnut, manifestoituu Eevana, koska on tavallaan eri minä. Minä, mutta paljon parempi minä, kauniimpi minä. "Hän" sen otti ja "minä" erottui. Kuka otti, mitä otti, mistä otti? Miksi otti? Ja mistä idea? Miksi piti erottaa ja erottua? Sitten haalitaan kaikkea materiaa, ymmärrystä ja tarkentavaa tietoa, jotta voidaan tuntea samankaltaisuutta, olla mahdollisimman paljon kaikkea, mutta takaisin samaan kaikkeuteen ei pääse, jos pitää minästään kiinni. Siellä minne halutaan on kaikki samaa, ei ole erotteluita, lokeroita, rajoja tai määritelmiä, siellä ei myöskään ole käsitettä "minä", sitä on kuolema. Ainoastaan käsitteiden ja rajojen katominen. Mikään ei muutu. Kaikki on. Ja kun on osa kaikkeutta, ei menetä mitään, menneet kuuluvat siihen myös, niin kuin muistotkin. Kaikkeuteen kuuluu kaikki, ja kun on sama kaikkeuden kanssa, ei ole menettänyt mitään, päinvastoin saavuttaa sen mitä haluaa: kaiken, olla kaikkea, tuntea kuuluvansa johonkin. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Mutta tätä elämänkokemusta ei kannata myöskään haaskata. Sitähän tää on kai, koetaan elämää. Sen monimuotoisuutta ollaan todistamassa.
No comments:
Post a Comment